Kalevala

Kalevala Nimen Kalevala pohjana on Kaleva, mikä Varsinaissuomessa on tarkoittanut suurikokoista miestä: "Simssi miähi ko Kaleva poekki". Kalev poeg oli Vironkin kansallissankari.

Kuten tunnettua Suomen heimoja olivat: suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset. Kun Venäjän vallan aikana maatamme alettiin kutsua Suomeksi ja maamme kaikkia asukkaita suomalaisiksi, alettiin suomalaista heimoa kutsua varsinaisiksi suomalaisiksi eli varsinaissuomalaisiksi. Kun seuraavassa puhun suomalaisista tarkoitan alkuperäistä suomalaista heimoa.

Suomalaiset tulivat ilmeisesti Saarenmaalta. Varsinaissuomalaisen murteen kielioppi on edelleen lähempänä viroa kuin esimerkiksi hämäläistä murretta. Esimerkiksi si-imperfekti ja monikon genetiivi: "Mää istusi ja kuunteli äijätte jutuj". Sijamuodot: "Mää astusi lumme (tai lumesse). Puuttuva heikko eng-äänne: "kenkän", vokaalien ja konsonanttien pituusvaihtelu: "Turuus mej kateltti linnna". "Saaren maat on saroin jaettu". Sarkajakoa eli aurinkojakoa on Suomessa käytetty vain lounaisosassa maatamme.

Kalastus oli Saarenmaan tärkein elinkeino. Väkiluvun kasvaessa piti hankkia uusia apajia. Lähin saaristo oli Turun saaristo. Osa väestä asettui sinne asumaan vakituisesti. Nykyään ruotsinkielisen Turun saariston paikannimistö on suurelta osin suomalaisperäistä. Esimerkiksi yksikielisesti ruotsalaisen Houtskarin kunnassa ovat sellaiset paikat kuin: Kittuis, Hyppeis ja Järvis, eli Kittuisten, Hyppeisten ja Järvisten kylät. Sekä mm Roslax, Kivimo ja Sahalot.

Myöhemmin suomalaiset laajensivat asuinaluettaan rannikolle, jossa erikoisesti jokien suille kuten: Aurajoen, Paimionjoen, Halikonjoen ja Uskelanjoen suulle. Siihen aikaan joet olivat lähes ainoita kulkuväyliä. Suomalaisten ja virolaisten kielet ovat myöhemmin erkaantuneet toisistaan. Siihen on vaikuttanut se, että Suomi joutui Ruotsin vallan alaisuuteen ja Viro saksalaisten alaisuuteen. Suomalaisten murteeseen vaikutti suuresti se, että Turusta tuli pääkaupunki, jonne varsinkin hämäläisiä muutti paljon.

Kalevalan maisemia

Erikoisen tärkeä oli Aurajoen suu. Sinne muodostui suomalaisten kauppapaikka eli turku (pienellä kirjoitettuna). Virossa turg tarkoittaa edelleen toria. Aurajoen suulla oli Liedon muinaispitäjä. Aurajoen suuta vartioi Kalevalan runojen aikaan Vanhalinnan linnavuori. Ilmarinen oli siihen aikaan merenranta kylä. Maankohoamisen seurauksena rantaviiva siirtyi etelämmäksi joten myöskin jokisuun vartiointia oli siirrettävä Vartiovuorelle ja Samppalinnan mäelle, jotka nykyään sijaitsevat keskellä Turkua. Liedosta erotettiin joen suulta kaksi pitäjää, länsirannalta Maaria ja itärannalta Kaarina. Turku kasvoi näiden väliin ja näiden kustannuksella.

Ylivoimaisesti pisin Varsinaissuomen joista on Paimionjoki, jonka suulla oli Paimion muinaispitäjä. Muinaisrunoissa se esiintyy nimellä Paimari, mikä lienee sen alkuperäinen nimi, johon viittaa pitäjän ruotsinkielinen nimi "Pemar". Paimion Kalevan kylän Väinölän talo muodostui Kalevalan tapahtumien keskipisteeksi " Noilla Väinölän ahoilla, Kalevan kankahilla".

Sen ajan mittasuhteiden mukaan kaukana näistä keskuksista oli nykyisen Salon läpi virtaava Uskelanjoki. Uskelan tärkeimpiä kyliä olivat: Iso-Hiisi, Vähä-Hiisi ja Nokkahiisi, jotka nykyään kuuluvat Perttelin kuntaan. Ne olivat suomalaisille vieraiden hiisien ja lempojen asuinalueita. Isossa-Hiidessä on Lempa-niminen talo.

Suomalaiset eivät olleet mitään kaukomatkoja tekeviä viikingejä. Kantelettaren runo " Koskelta kosihin" antaa käsityksen alueen rajottuneisuudesta. Koskella oli runon mukaan hyvin kaunis neito, jolle tuli kosijoita aina Inkereeltä asti mutta jonka Kojon poika sai omakseen. Eräät tutkijat ovat olettaneet, että Inkere tarkoitti Inkeriä. Niin kuuluisa ei neidon kauneus sentään ollut. Inkere on nimittäin nykyisen Perttelin kylä lähellä Saloa. Kun Kojonkulma on Loimaalla, tulee Koskelta matkaa näihin kyliin noin 30 km linnuntietä. Aikamoinen kaunotar kuitenkin.

Kalevalan henkilöitä

Länsisuomessa ei rahvaalla ole ollut sukunimiä kuten Karjalassa. Viranomaiset merkitsivät asiakirjoihin Ruotsin käytännön mukaisesti: Mats Johansson ja Lisa Henriksdotter (Matti Juhonpoika ja Liisa Heikintytär) jne, mutta kansa ei niitä käyttänyt. Ratkaisevaa oli talon nimi. Vielä nykyäänkin jos Juho-niminen henkilö ostaa Mattilan talon, tai tuli siihen vävyksi, tulee hänestä kansan suussa Mattilan Jussi, oli hänen sukunimensä sitten mikä tahansa. Varsinaissuomessa talo oli kaikki kaikessa, suku ei paljoa merkinnyt. Toisin oli Karjalassa, jossa suvun merkitys oli suuri, sitä korosti yhteinen sukunimi. Varsinaissuomalainen agraariyhteisö ei ollut kovinkaan demokraattinen, varallisuus oli kaiken mitta. Kaiken huipulla oli suurtilan isäntä. Eräitä käsityöläisiä myöskin tarvittiin kuten: suutaria, räätäliä ja puuseppää. Kaikkein arvostetuin kuitenkin oli taitava seppä. Viikingiaikana hän valmisti paitsi maataloustyökalut myöskin aseet kuten veitset ja miekat.

Väinämöinen

III runo. Vaka vanha Väinämöinen Elelevi aikojansa Noilla Väinölän ahoilla Kalevalan kankahilla. Kalevalan arvostetuin henkilö oli Paimion Kalevan kylässä elävä Väinölän vanha isäntä Väinölä, jonka nimi Karjalassa on vääntynyt Väinämöiseksi. Hänen arvostuksensa perustui paitsi varakkaaseen taloon myöskin korkeaan ikään, mutta ennen kaikkea siihen, että hänellä oli tietoa, hän oli tietäjä, toisin sanoen noita. Hän auttoi pysäyttämällä verenvuodon tai parantamalla käärmeen pureman. Mutta häntä myös pelättiin sillä hän saattoi myös manata toisen suohon, tai jotain muuta kauheaa.

Seppo Ilmarinen

Arvostuksessa lähes Väinölän vertainen oli Liedon Ilmaristen kylässä elävä maankuulu seppä. Tällaista taitavaa seppää kutsuttiin oman pitäjän ulkopuolellakin "Ilmaristen sepäksi". Karjalaiset käsittivät asuinpaikan nimen, Ilmarinen, sukunimeksi, siitä "Seppo Ilmarinen".

Lieto Lemminkäinen

XI runo. "Ahti poika Saarelainen, Tuo lieto Lemmin poika, Kasvoi koissa korkeassa--Tuli mies mitä parahin--Vaan tuli vähän vialle, Tavoiltansa turmiolle". Lemminkäiseen on liitetty useita erilaisia henkilöitä: On rikas playboy Ahti tai Kauko mutta perustyyppi on Mynämäen Lemmiltä Lietoon muuttaneen köyhän yksinhuoltajan nuori komea poika. Koska hän oli tilaton kutsuttiin häntä synnyinpaikkakuntansa mukaan lemmiläiseksi, mikä karjalaisten suussa muuttui Lemminkäiseksi. Tilattomana hän jäi yhteisön alimmalle tasolle. Tämä alhaisen arvostuksensa vuoksi katkeroitunut nuori mies muuttui rähinöitsijäksi, joka tunnettiin laajalti maininnalla: "Se Liedon lemmiläinen", Karjalaisittain "lieto Lemminkäinen".

Pohjola

Kalevalaisten tärkein kulkuväylä, merta lukuun ottamatta, oli Paimionjoki. Noin päivän ankaran soudun jälkeen tultiin nykyisen Kosken TL Ison-Sorvaston kylään, jossa pohjois-etelä suunnassa virrannut joki kääntyy jyrkästi itään. Pohjoisemmaksi jokea pitkin ei pääse, siksi kalevalaiset kutsuivat paikkaa Pohjolaksi. Sorvaston naapurikylä on Someron Viluksela eli kylmäkylä kuten Kalevalassa sitä kutsutaan. Vilukselaa vastapäätä joen etelärannalla on Värmälä, 1700-luvun kartassa Värmelä. Tämä on mielenkiintoinen nimipari. Vilu merkitsi ilman muuta kylmää, "vilu vaippa villainenkin", ja värme merkitsee lämpöä, mutta ei suomeksi vaan saksaksi tai ruotsiksi. Siis kylmäkylä ja lämminkylä.

Iso-Sorvaston talojen rakennukset ovat sijainneet ennen isojakoa Porimäki nimisen mäen vieressä, paikkaa kutsutaan vieläkin vanhaksi kyläksi. Varsinaissuomessa näitä hälytys- ja puolustusjärjestelmään kuuluneita mäkiä kutsutaan linnoiksi: Vanhalinna, Samppalinna , Nakolinna, Hevonlinna jne. Sorvastolla se on Porimäki. Linna on ruotsiksi borg (lausutaan borj). Sorvasto, joka ikimuistoisista ajoista lähtien on ollut puhtaasti suomenkielinen, on Kalevalan aikoina ollut ruotsinkielinen. Lemminkäisen äiti sanoi, että Pohjolassa puhutaan vierasta kieltä. Tämä käy ilmi myöskin talon nimistä: selvin tapaus on Kärri. Kärr (suo) on yleinen ruotsinkielisissä talon nimissä. Toinen mielenkiintoinen talonnimi on Urmas. Ruotsissa on lukuisia Orma-alkuisia paikannimiä sekä pari "Ormastorp" nimistä paikkaa. Kyseessä on ilmeisesti orm-sanan vanha genetiivi (orm = käärme). Vilukselassa on Larkki niminen talo, ruotsin lärka ja englannin skylark on leivonen. Pohjolassa eli kylmässä kylässä puhuttiin ilmeisesti ruotsia.

Sorvasto ja Viluksela olivat suuren ja rikkaan Satakunnan uloin kaakkoinen nurkka. Hundare oli germaaneilla gauta pienempi hallintoalue. Myöskin Sveanmaalla se oli kihlakuntaa vastaavan alueen nimityksenä. Satakunta oli ilmeisesti Sveanmaan hundare. Yhtenäistä Ruotsia ei silloin vielä ollut. Koska ruotsin hundra on sata, tuli hundaresta käännösvirheen vuoksi suomenkielisille Satakunta, samoin kuin suomalaiset kuulivat sanan kyrkoherde (kirkon paimen) muodossa kyrkoherre (kirkkoherra).